Miten elää ikävien asioiden kanssa?

Kirjoitin aiemmassa postauksessa, miten minulle sopii parhaiten lomailu ilman suurempia suunnitelmia. Joitakin pieniä ajatuksia, mitä olisi mukavaa tehdä, minulla siitä huolimatta aina on. Päätän sitten lennossa mielialan, yhteensattumien tai säätilan perusteella päivä kerrallaan. Pettymyksiltä en minäkään silti voi välttyä. Joskus on pakko elää ikävien asioiden kanssa.

Matkasuunnitelmia ei tuoreen muuton jälkeen ollut tarve tehdä. Uudessa kotikaupungissani Jyväskylässä on minulle yhä paljon tutustuttavaa ja koettavaa. Aivan lähikulmilla on tarjolla uutta koettavaa, joka antaa vaihtelua etätyöskentelyyn ruokapöydän äärellä, riippumatossa parvekkeella tai sohvalla lueskeluun työpäivän jälkeen tai ruokaostoksien tekoon lähikaupassa.

Ensimmäisen pienen retken tein ystävän kanssa bussilla Korpilahdelle. Halusimme käydä katsomassa Höyry-gallerian kesänäyttelyä. 

Matkustaminen bussilla nuoren koiran kanssa sujui niin hyvin, että mielessä oli heti seuraavalle viikolle lista muista kohteista, jotka voisin koiran kanssa käydä tutkimassa paikallisbussilla. Helteetkin jo hellittivät hieman.

Toisin kävi. Seuraavalla aamulenkillä nilkasta tulehtui äkäisesti jänne. Käveleminen muuttui nilkuttamiseksi. Jalkaa ei tehnyt mieli rasittaa yhtään enempää kuin oli aivan välttämätöntä. Odotettavissa oli pitkäkestoinen parantelu.

Harmitti valtavasti. Vaikka toisen lomaviikon suunnitelmat olivatkin ainoastaan ajatuksia, että jotakin näistä voisi tehdä. Mahdollisuudet lähteä mihin tahansa pyyhkiytyivät kerrasta pois. Jalkaa särki päivin ja öin tulehduskipulääkekuurista huolimatta.

Aiheesta lisää >> Miten oppia sietämään pettymyksiä?

Olo paranee, kun hyväksyt sen, mitä et halua hyväksyä

Kun sinulla ei ole keinoja muuttaa tilannetta toiseksi, hyväksy asioiden nykytila. Se on yksi elämän paradokseista.

Vaikka särky ei helpottanut, olo helpottui, kun hyväksyin sen, että tällä jalalla ei nyt toistaiseksi liikuta. Piste.

Jäljelle jäi kaksi vaihtoehtoa:

1. Pilaan lopun lomani sillä, että olen huonolla tuulella ja kiukuttelen itselleni ja ympäristölleni, kun en päässyt lomalla uusille retkille.
2. Otan lopusta lomasta irti sen, mikä nyt ON mahdollista.

Päivä kerrallaan mietin, mitä nilkan kanssa on mahdollista. En päässyt juoksulenkeille, mutta lämpimässä järvivedessä pystyin juoksemaan. Pyöräilin ostamaan vesijuoksuvyön. Järvivettä polkiessa kävin mukavia keskusteluja muiden vesijuoksijoiden kanssa.

Loman viimeinen todellinen hellepäivä sattui olemaan pilvinen. Siitä nautimme koiran kanssa lähipuistossa. Minä köllöttelin kirjan kanssa bikineissä ilman vaaraa palamisesta. Koira jyysti tyytyväisenä vieressä pakastimesta otettua hirvenluuta läkähtymättä kuumuuteen.

Lueskelin paljon. Hemmottelin itseäni aamiaisilla, joihin arkena ei ole aikaa. Suunnittelin, minne kaikkialle lähtisimme, kun jalka on kunnossa.

Vaikka tuntuikin siltä, että lähilomareissut peruuntuivat kokonaan, totuus on kuitenkin se, että ne vain siirtyivät tulevaisuuteen. Ehkä en viime kädessä edes menettänyt mitään. Retket ovat tulossa ja sain kaikenlaista muuta mukavaa tilalle. 

Kuka tietää, ehkä jalan kuntouduttua samat lähilomaretket arkiviikonloppuina tehtyinä suovat vielä enemmän tervetullutta vaihtelua kuin ne olisivat antaneet kesäloman yhteydessä.

Epätoivo on elämän suurin uhka

Luin nilkkaa riippumaton reunan yli koholla lepuuttaessani John Glennien ja Jane Pharen kirjan Neljä kuukautta meren armoilla.

Kirja on tositarina Uudesta Seelannista kohti Polynesiaa lähteneestä Rose-Noëlle katamaraanista, joka aivan alkumatkasta kaatuu myrskyssä. Neljän hengen miehistö jää kaatuneeseen veneeseen ajelehtimaan kaikkiaan 119 päiväksi.

He ajelehtivat hengenvaarallisissa olosuhteissa ja ilman tietoa pelastumisesta. Ruokaa on niukasti. Juomavettä pahimmillaan vain noin puoli desilitraa päivässä. Siitä huolimatta he ajalehtimisen aikana muun muassa juhlivat kahden miehistön jäsenen syntymäpäiviä. He tekevät elämästään niin siedettävää kuin se oli mahdollista niissä olosuhteissa, jotka heillä ovat.

Ranskalainen lääkäri ja biologi Alain Bombard teki 1950-luvulla vapaaehtoisesti kokeen ihmisen sopeutumisesta ja stressinsietokyvystä äärimmäisissä olosuhteissa. Myös hän mainitsee kirjassaan Valtameren armoilla, että kauhu ja epätoivo ovat pahemmat uhat kuin muonan tai veden puute.

Jos vesi on tärkeämpi kuin ruoka, luottavaisuus ja toivo on vettäkin tärkeämpi asia. Jano tappaa nopeammin kuin nälkä, mutta epätoivo on pahempi vaara kuin jano. Vaikka haaksirikkoutunut olisi menettänyt kaiken muun, hän ei Bombardin mukaan saa menettää toivoaan.

Jänteen tulehtuminen nilkassa ei ole haaksirikon rinnalla suuri asia. Se kuitenkin tuntui suurelta pettymykseltä juuri siinä hetkessä ja herätti epätoivon tunteita.

Kiinnitä huomiosi hyviin mahdollisuuksiin

Elämässä tapahtuu kaikenlaista. Välillä pitää elää ikävien asioiden kanssa: isompien ja pienempien. Selviät niistä kaikkein helpoimmin ja pienimmillä ponnisteluilla, kun hyväksyt, mikä on tapahtunut.

Vastavirtaan uiminen on rankempaa kuin myötävirtaan uiminen. Vastaanpyristeleminen vie voimia. Kun joudut elämään eikävien asioiden kanssa, tarvitset voimia. Älä haaskaa energiaasi vaan säästä voimiasi siinä, missä voit.

Sinulla on lupa olla surullinen tai vihainen tapahtuneesta tai kaivata sellaista, mitä ilman jäit. Älä kuitenkaan jää piehtaroimaan näihin tunteisiin. Ei kannata ehdoin tahdoin tehdä tilanteesta itsellesi vielä kurjempaa kuin se jo valmiiksi on.

Hyväksy tapahtunut ja suuntaa huomiosi siihen, mikä muuttuneessa tilanteessa on hyvää ja mahdollista. Se ei sulje pois oikeutta suruun tai kaipaukseen.

Jos ylösalaisin valtameressä kelluvassa katamaraanissa ruokavarojen ja muonan puutteessa vailla tietoa pelastumisesta on mahdollista juhlistaa syntymäpäiviä, mitä kaikkea mahdollisuuksia sinulla onkaan ympärilläsi, jos sallit itsesi huomata ne.

Kun näkösi alkaa tarkentua mahdollisuuksiin, jotka vain odottavat, että tartut niihin, se ruokkii toivoasi, että tästäkin sinä selviät, vaikka et vielä tietäisi kuinka ja milloin.

PS. Jaa teksti lohduksi ystävälle, joka elää ikävien asioiden kanssa ja tarvitsee toivoa.