”Se on varmaankin tämä aika.”, kommentoi ystäväni. Olimme keskustelleet siitä, miten niin monelle on hurjan tärkeää se, että omistaa sitä sun tätä ja miten pitää pyrkiä koko ajan juoksemaan kovempaa ja kovempaa työelämän oravanpyörässä. ”Se on tämä aika.”
Toinen ystäväni kertoi minulle varakkaasta naapuristaan, joka ajaa Porschella. Hän on tuon tuosta kiukkuinen siitä, miten ihmiset tekevät hänelle kiusaa kiilaillessaan maanteillä hänen autonsa eteen, parkkeeraamalla siten, että hänen on vaikeaa saada autonsa pois tai monin muin tavoin. Ystäväni kertoi useasti ehdottaneensa naapurilleen, että hän hankkisi itselleen jonkin toisen, vaatimattomamman auton, jotta saisi ajella rauhassa ilman kateellisia kiusanhenkiä.
Luin hiljan Izaak Waltonin kirjoittaman kirjan Oivallinen onkimies. Kirjan ensimmäinen painos, The Compleat Angler or The Contemplative Man’s Recreation on julkaistu ensimmäisen kerran englanniksi vuonna 1653. Tämän kirjan mainitsi oppitunneillaan arvostamani lukion suomenopettaja useaan kertaan. Lukioajoistani on jo yli neljännesvuosisata aikaa. Siitä huolimatta kirja on jäänyt mieleeni, mutta vasta nyt siihen tartuin ja luin.
Kirjan kirjoittanut Walton syntyi vuonna 1593 majatalon pitäjän poikana. Hän toimi elinaikansa erilaisissa kaupallisissa tehtävissä, mutta hänellä lienee ollut kiinnostusta myös hengellisiin asioihin, sillä hän liikkui paljon myös kirkollisissa piireissä. Waltonin kirja on ensisijaisesti käytännöllinen onkimisen opaskirja; monipuolinen ja ansiokas onkin. Hän kuvailee seikkaperäisesti sitä, millaisia syöttejä eri kalalajeillä kannattaa käyttää, miten ja millaisissa paikoissa mikäkin kalalaji parhaiten käy pyydykseen ja mihin vuodenaikaan.
Kirja on se myös paljon muuta. Onkimiseen annettavien ohjeiden lomassa toistuvat muun muassa teemat kiitollisuus, rehellisyys ja rauhallisuus. Läpi koko kirjan Walton muistuttaa lukijaansa olemaan kiitollinen siitä, mitä hänellä jo on. Nykykielelle käännettynä hän kehottaa ihmistä olemaan läsnä ja näkemään kaiken sen kauneuden, mikä meitä luonnossa ympäröi. Hän muistuttaa, miten usein monista pienistä asioista tulee meille niin tavanomaisia ja päivittäisiä, että unohdamme olla niistä kiitollisia.
Walton korostaa moneen kertaan opaskirjassaan sitä, miten ihminen voi paremmin, kun hän on tyytyväinen siihen, mitä hänellä jo on. Kirjassa toistuvat tarinat rikkaista ihmisistä, joilta elämänilo ja onnellisuus jäävät puuttumaan, sillä heidän aikansa ja ajatuksensa ovat täynnä huolia, joita heidän varallisuutensa kokoaminen ja vaaliminen vaatii. Hän korostaa useaan otteeseen, miten onnellinen onkimies onkaan voidessaan viettää kauniin keväisen päivän veden äärellä rakkaan harrastuksen parissa sen sijaan, että hänen aikansa kuluisi raatamiseen omaisuutta hankkiakseen ja edelleen siitä huolehtiakseen. Walton kuvailee myös osuvasti sitä, miten meillä on halu hankkia lisää omaisuutta naapurimme vuoksi, koska kuvittelemme, että saisimme silloin enemmän arvostusta naapurin silmissä. Walton myöntää, että toki uutteruus tuo ihmiselle vaurautta, mutta muistuttaa, etteivät rikkaudet kuitenkaan tee ihmistä onnelliseksi. Hän siteeraa: ”Rikkauden tuolla puolen on yhtä paljon kurjuutta kuin sen täällä puolella.” Vastapainoksi kirjoittaja toivoo jokaisen säästyvän kuristavasta köyhyydestä ja muistuttaa siitä, että olisimme tyytyväisiä kohtuulliseen osaamme.
Walton korostaa rehellisyyttä ja puhdasta omaatuntoa. Hän muistuttaa useaan otteeseen erilaisten kalansyöttien teko-ohjeiden lomassa, miten huonosti varallisuutta itselleen haaliva ihminen voi eritoten, jos hän hankkii omaisuuttaan epärehellisin keinoin. Hän kertoo sen sijaan itse jatkuvasti ponnistelevansa saadakseen nöyrän ja kiitollisen sydämen ja toivoo samaa kaikille muillekin. Omaisuus ilman nöyrää ja rehellistä sydäntä ei tee ihmistä onnelliseksi. Walton kehotttaa lukijaansa olemaan joko tyytyväinen köyhä tai rehellinen rikas. Hän siteeraa Nicolas Caussinia sanoen: ”Sillä joka menettää hyvän omantuntonsa, ei ole mitään säilyttämisen arvoista.”
Walton sisällyttää rikkauden käsitteeseen myös muuta kuin materiaalista omaisuutta. Aivan kuten rikkaus voi olla meille myös siunaukseksi, jos käytämme sitä nöyrin, iloisin ja kiitollisin sydämin, voi myös jokin taito, joka meillä on, tuottaa meille hyvää, jos käytämme sen taidon oikein. Jo kirjan johdantokappaleessa Walton korostaa kuitenkin sitä, että onkimista, kuten mitään muutakaan taitoa ei opi ainoastaan lukemalla. Taito saavutetaan vain sitkeällä harjoituksella.
Erityisesti tämä viimeinen ohje on minun sydäntäni lähellä. Voi lukea kuinka paljon tahansa erilaisia tekstejä onnellisuudesta ja siitä, miten se saavutetaan. Se on kuitenkin vain alku. Tärkeintä on oma harjoitus, oma tekeminen, oma vastuu. Onnikaan ei laskeudu joidenkin tiettyjen ihmisten ylle satunnaisena lahjana. Se on jotakin, minkä jokainen voi saavuttaa sinnikkäällä harjoittelulla ja omalla työllä sen eteen, mitä kukin elämässään tavoittelemisen arvoisena pitää.
Vaan miten on? Onko se Tämä Aika, jonka syytä on se, että juoksemme oravanpyörässä hankkiaksemme lisää ja lisää? Onko se Tämän Ajan syytä, että meillä pitää olla enemmän kuin naapurilla tai vähintäänkin yhtä paljon?
Jos Tämä Aika on alkanut jo yli 350 vuotta sitten tai kenties jo aiemmin ja yhä edelleen jatkuu, niin onko pohjimmiltaan kyse Tästä Ajasta? Vai onko kenties niin, että on tavattoman helppoa osoittaa syyttävällä sormella Tätä Aikaa, joka on hyvin epämääräinen ja abstrakti käsite, eikä ainakaan pistä syytöksillemme vastaan?
Olisiko sittenkin niin, että Tätä Aikaa syyttäessämme emme haluaisi ottaa itsellemme omaa vastuutamme omasta hyvinvoinnistamme, vaan yritämme pyristellä siltä pakoon?
Mari Kuusisto 