Viime vuonna nautin jouluvalmisteluista. Olin valinnut joulukuusen pellonpientareelta hyvissä ajoin ja kävin aattoaamuna ennen joulurauhanjulistusta hakemassa sen. Leivoin joulukuun aikana useampaan kertaan piparkakkuja, sillä niillä oli kovin huono säilyvyys. Muutakin jouluherkkua tuli leivottua, vaikken muutoin erityisesti leipomisesta pidäkään.
Haudutin huolella joulupuuron ja valmistin imelletyn perunalaatikon, porkkanalaatikon, maksalaatikon ja lanttulaatikon jouluaattona. Halusin, että kotini tuoksuu jouluruuilta. Puuhasin innoissani liikaakin niin, että olin aattoiltana aika väsynyt, mutta onnellinen. Oli kaunista ja tuoksui hyvältä. Päätin, että seuraavana vuonna tekisin laatikot ajoissa niin, että jouluaattona riittäisi, kun vain lämmitän ne.
Tänä vuonna minulla on marraskuun lopusta alkaen, läpi koko tämänastisen joulukuun puuttunut tyystin niin kutsuttu jouluolo. Kertaakaan en ole syksyn mittaan katsellut pellonpientareen kuusia sillä silmällä. Jouluvalot sentään ripustin, mutta sekin tuntui vähän väkisin tekemiseltä. Ei ole hiukkaakaan innostanut laatikoiden teko pakastimeen puhumattakaan, että olisin kertaakaan leiponut.
Maanantaiaamuisin suunnittelen aina alkavan viikon puuhat ja tämän viikon maanantina huomasin harmittelevani, miten pitää nyt jättää pyhien jälkeiseen aikaan ne puuhat, joihin nyt olisi hurja into päällä, kun alkaa tosiaan olla korkea aika tehdä ne joululaatikot, kun aatto on jo lauantaina. Kotiakin olisi syytä alkaa koristaa ja niin edelleen.
Otin tukevan otteen käsijarrusta ja nykäisin. Mitä ihmettä! Miksi pitäisi? Jos nyt on into päällä johonkin ihan muuhun kuin jouluvalmisteluihin, niin anna palaa! Kuka sanoo, että pitää tehdä tietynlaisia ruokia ja ripustella punaisia ja kiilteleviä koristeita kotiinsa vain siksi, että kalenterissa lukee joulu?
Päätin, että kuuntelen itseäni ja annan koko joulun olla. Ihana helpotus ja riemu valtasi mielen! Kaikki joululaatikoiden tykötarpeet on kyllä hankittuna niin, että jos muutan mieleni, niin sitten vaan käärin hihat. Tai sitten annan vain olla.
Olen yleensä halunnut antaa jotakin pientä itsetehtyä läheisilleni joululahjaksi. Tänä vuonna en ole siihenkään ryhtynyt. Mietin, tulevatko ystäväni pettymään. Käänsin asian toisinpäin. Mietin, haluaisinko itse vastaanottaa joulumuistamisen ihmiseltä, joka antaa lahjan vain sen vuoksi, että kalenterissa lukee joulu.
Ilahduttaako joulukortti, joka on lähetetty vain siksi, että niin kuuluu? Olisinko mieluummin ilman? Totesin, että olisin mieluummin ilman. Postikortti tai muu muistaminen, vaikkapa puhelinsoitto, joiden tarkoituksena on ilahduttaminen juuri siksi, että olen olemassa ja olen tällainen kuin olen, lämmittää paljon enemmän, olipa vuodenaika mikä hyvänsä.
Eikö joulun tarkoitus pohjimmiltaan on muistuttaa siitä, miten tärkeää on antaa toisillemme rakkautta? Siksi on minusta surullista, että se on saanut muodon, jossa rakkauden antamisen muodoksi on tullut jonkin materian antaminen värikkäässä paketissa. Materiaalisen lahjan antamisesta on tullut ikään kuin sosiaalinen pakko juuri tähän vuodenaikaan, koska kalenterissa lukee joulu. Siksi minusta on surullista, että väkisin lähetetään kortteja ihmisille, joiden kanssa ei muutoin syystä tai toisesta ole vuoden varrella ollut tekemisissä.
Otin jokin aika sitten vastaan kolmenkymmenen päivän haasteen antaa joka päivä eteenpäin jokin lempeyden ja ystävällisyyden teko joko muille ihmisille tai minulle itselleni. Kun tuo haaste muutaman päivän kuluttua päättyy, aloitan sen jälleen alusta. Niin hyvä olo siitä on tullut! Tuntuu siltä, että ilahdutan läheisiäni mieluummin huomionosoituksilla ympäri vuoden siksi, että he ovat olemassa ja ovat juuri sellaisia kuin ovat.
PS. Jos teksti puhutteli sinua, jaathan myös ystävälle.
Mari Kuusisto 