Edellinen artikkelini elämänarpien rakastamisesta oli yhä mielessäni, kun keskustelin muutama päivä sitten ystäväni kanssa. Hän kehui minua siitä, miten olen kätevä käsistäni ja miten hallitsen paljon sekä perinteisesti niin kutsuttuja miesten töitä että naisten töitä. Hän sanoi, että hänestä sinussa on sekä mies että nainen! Vastasin hänelle, etten ole sen kätevämpi käsistäni kuin kukaan muukaan, mutta minulla vain luultavasti on matalampi kynnys lähteä opettelemaan sellaisia asioita, jotka jollekin toiselle ovat vähän korkeamman kynnyksen takana. Jäi mietityttämään, miksi näin on.
Olen kasvanut siihen, etten saa olemassaolollani häiritä muita ihmisiä, sillä he ovat muka minua arvokkaampia ja tärkeämpiä. Montakohan kertaa minulle on muun muassa korostettu sitä, etten saa mennä toiselle lääkärille vaivoineni, (jotka toden totta osoittautuivat poikkeuksellisen agressiiviseksi nivelreumaksi), sillä saan vain valittajan maineen. Virheellisestä tai huonosta tavarasta tai palvelustakaan en koskaan olisi saanut reklamoida: saat vain hankalan ihmisen maineen.
Ei ole mikään ihme, että avun pyytäminen on ollut minulle hyvin vaikeaa. Juuri siitä syystä on uusiin asioihin tarttuminen ja ennestään vieraiden asioiden opettelu vaatinut minulta huomattavasti vähemmän rohkeutta kuin avun pyytäminen ja vastaanottaminen. On ollut minulle helpompaa lähteä itse selvittämään, miten minulle ennestään vieras asia tehdään ja opettelemalla opetella. ”Työ tekijäänsä neuvoo.”, on usein ollut mottonani. Tästä suorana seurauksena on ollut se, että olen elämän varrella oppinut tekemään yhtä sun toista. Sekin on jättänyt mieleen jäljen, että kaikenlaista oppii ja kaikenlaisesta suoriutuu, kun vain selvittää ja ryhtyy toimeen. Näin tuskin olisi, jos olisin vuosien varrella rohkeammin uskaltanut pyytää apua.
En kuitenkaan missään nimessä ihannoi avun pyytämättä jättämistä ja itsekseen selviytymistä! En, en en! Omaksi onnekseni olen onnistunut madaltamaan kynnystäni siinä. Avun pyytämättä jättäminen ja vastaanottaminen ei ole se, mikä ihmistä parhaiten opettaa, sillä onhan selvää, että monet asiat sujuvat huomattavasti helpommin, kun saa apua. Silloin aikaa ja energiaa jää moneen muuhunkin puuhaan. Ei avun pyytäminen ja vastaanottaminen ei sulje pois omaa oppimista. Kokeneemmaltahan voi oppia! Toki sanotaan, että virheistään oppi, mutta onko aina välttämätöntä tehdä kaikki mahdolliset virheet myös itse? Pyörää ei joka kerta tarvitse keksiä itse uudelleen.
Oleellisinta on oma asenne: minä pystyn, minä osaan, minä opin. Jokainen kerta, jolloin huomaamme, että olemme selviytyneet kunnialla jostakin uudesta asiasta jättää meihin jäljen. Se myönteinen muistijälki on sitäkin vahvempi, kun muistamme taputtaa itseämme olkapäälle ja antaa itsellemme kiitosta hyvin suoritetusta työstä ja iloita omasta aikaansaannoksestamme. Osaamme usein kiittää muita hyvistä suorituksista. Muistammehan kiittää myös itseämme samalla tavoin!
Mari Kuusisto 