Voiko elämänarpiaan rakastaa?

Siitä on vuosia, kun käteeni osui Uuno Kailaan runokokoelma. Avasin kirjan sattumanvaraisesti. Juuri sillä sivulla oli runo Olin nuori.

OLIN NUORI

Olin nuori. Ja kasvoin harmajin,
sinipunervin silmänaluksin
minä arkana kouluun kuljin.

Oli rehtori vanha ja viisas mies.
Monet kerrat pelkäsin, että hän ties,
mikä syy minun mieltäni painoi.

Ja kotona täti, hän katsoi niin
minun silmäini lastenkamariin,
että pakenin pois ja itkin.

Minä toisilla nuoret kasvot näin
ja vihasin omaa itseäin
ja kipeää elämääni.

– Ah, silloin tietänyt vielä en,
että tuskan saappailla samoten
ei kuljeta tietä turhaan.

Sen ymmärsi mies. Ja on rakastamaan
hän sitten oppinut nuoruuttaan
ja omia arpiansa.

Uuno Kailas

Tuli sellainen olo, ettei ollut aivan sattumaa, että se osui kohdalleni juuri siinä hetkessä. Runo kosketti ja sen säkeisiin oli helppo samaistua, sillä niin usein olin katsellut muita ihmisiä ja tuntenut syvää huonommuutta itsestäni ja omasta elämästäni. Minulle tuli sellainen olo, että tämän runon kirjoittaja on omassa elämässään saavuttanut jotakin sellaista syvää ymmärrystä, jota minulla ei vielä ollut.

Ei ollut vielä. Luin runon uudelleen ja uudelleen. Totesin, että olen omassa elämässäni tullut sen kolmanteen säkeeseen. Tuntui silloin todella vaikealta pelkkä ajatus siitä, että voisin jonakin päivänä rakastaa sitä, mitä olen kokenut. Yksi sen hetken päällimmäisistä ajatuksistani oli, että olisin ansainnut parempaa. Päätin kuitenkin ottaa tavoitteekseni, että etenen elämässäni runon viimeiseen säkeeseen asti, vaikka juuri silloin se tuntui täysin mahdottomalta ja käsittämättömältä. Mutta minä päätin.

Kului vain noin vuosi, kun istuin kahvipöydässä tuttavieni luona. Pöydän ääressä oli myös pieni uhmaikäinen poika, joka sai valtavan itkukohtauksen ihan minusta mitättömästä asiasta. Katsoin poikaan ja hämmästyneenä itsekin omasta reaktiostani kuulin sanovani pojalle osaaottavasti: ”Kylläpä nyt harmittaa”.

En vähätellyt hänen kiukkuaan. En yrittänyt olla huomaamatta sitä. En yrittänyt kieltää häntä raivoamasta. Sen sijaan minulla oli tarve kertoa pojalle, että minä ymmärrän, miten häntä nyt niin kovasti harmittaa.

En käsittänyt silloin siinä tilanteessa, miksi niin sanoin. Se vain tuntui luonnolliselta. Pieni tapahtuma jäi mieleeni ja vasta jälkikäteen ymmärsin. Se oli empatiaa. Minulla oli tarve osoittaa itkevälle pojalle, että minä näen sinun harmistuksesi. Halusin tuossa tilanteessa osoittaa pojalle omalla tavallani, että hän ja hänen tunteensa tulivat nähdyksi.

Jostakin syystä Kailaan runo tuli silloin mieleeni. Kyyneleet valuivat pitkin poskiani, kun ymmärsin, että juuri tämän vuoksi olen oman elämänkouluni käynyt. En ymmärtäisi sitä, miten tärkeää jokaiselle on tulla kuulluksi, nähdyksi ja huomioiduksi, jos minulla en olisi kokenut sitä, mitä olen.

Keskustelin muutama päivä sitten ystäväni kanssa. Hän kehui minua siitä, miten olen kätevä käsistäni ja miten hallitsen sekä perinteisesti niin kutsuttuja miesten töitä että naisten töitä. Vastasin hänelle, etten ole sen kätevämpi käsistäni kuin kukaan muukaan, mutta minulla vain luultavasti on matalampi kynnys lähteä opettelemaan sellaisia asioita, jotka jollekin toiselle ovat vähän korkeamman kynnyksen takana. Jäi mietityttämään, miksi näin on.

Yö kypsytti jälleen ajatukset, sillä seuraavana aamuna minulla oli vastaus omaan kysymykseeni. Kasvoin emotionaalisen alistamisen ilmapiirissä. Se jätti minuun arvottomuuden tunteen. Opin siihen, etten saa olemassaolollani häiritä muita ihmisiä, jotka ovat minua arvokkaampia ja tärkeämpiä.

Avun pyytäminen on siksi ollut minulle hyvin vaikeaa. Juuri siitä syystä on uusiin asioihin tarttuminen ja ennestään vieraiden asioiden opettelu vaatinut minulta vähemmän rohkeutta kuin avun pyytäminen. Tästä suorana seurauksena on ollut se, että olen elämän varrella oppinut tekemään yhtä sun toista. Sekin on jättänyt mieleen jäljen, että kaikenlaista oppii ja kaikenlaisesta suoriutuu, kun vain selvittää ja ryhtyy toimeen. Näin ei olisi, jos olisin vuosien varrella rohkeammin uskaltanut pyytää apua.

En missään nimessä ihannoi avun pyytämättä jättämistä! Olen omaksi onnekseni onnistunut madaltamaan omaa kynnystäni siinä. Monet asiat sujuvat huomattavasti helpommin, kun saa apua. Mikä parasta, se ei kuitenkaan sulje pois omaa oppimista: kokeneemmalta voi oppia ja usein jopa nopeammin kuin yksin pakertamalla.

Oma menneisyys ja omat ikävät kokemukset voivat katkeroittaa. Omia arpiaan voi vihata. Viha ja katkeruus myrkyttävät mielen ja vaativat valtavasti energiaa. Se energia on pois sinulta, joka nuo tunteet tunnet. Mennyt on mennyttä, vaikka olisitkin tullut kohdelluksi epäoikeudenmukaisesti. Sitä et voi enää muuttaa, vaikka haluaisitkin. Mutta miksi haluaisit enää lisää pahaa itsellesi? Eikö se riitä, mitä jo olet kokenut?

Mitä tapahtuu, jos päätätkin valita toisin? Miten paljon hyvää voisit tehdä itsellesi ja muille, jos avaat silmäsi näkemään, että sinulla on omien ikävien kokemustesi ansiosta jokin sellaisen taito, tieto tai ymmärrys, jota sinulla ei ilman arpiasi olisi. ”Tuskan saappailla samoten ei kuljeta tietä turhaan.”

Mitä sinun arpesi ovat opettaneet sinulle? Mitä hyvää sinä voit jakaa ympärillesi arpiesi ansiosta?

PS. Jaa kirjoitus myös ystävälle, johon elämän arvet ovat jättäneet jälkensä.