Olipa kerran eräs päivä, jolloin ymmärsin, ettei asia olekaan niin, että elämä vain heittelee ja minun tehtäväni on ottaa vastaan se, mitä sattuu kohdalleni tulemaan. Olipa kerran tuo päivä, jolloin ymmärsin, ettei minun tarvitsekaan ajelehtia ajopuussa kiinni roikkuen tässä elämäni meressä. Ymmärsin, että voin itse ohjailla matkaani sen sijaan, että maailman myrskyt saavat tuuppia minua vasten rantakiviä ja karikoita mielivaltaisesti, miten tahtovat. Olipa kerran päivä, jolloin ymmärsin, että voin ensi alkuun kiivetä ajopuun päälle ja ohjailla sitä omin käsin kauhomalla ja jaloilla potkimalla.
Tuosta päivästä on kulunut jo muutama vuosi aikaa. Se päivä muutti kaiken. Noustuani ajopuun päälle aloin vähitellen kerätä ajopuuni ympärille muuta materiaalia ja eipä aikaakaan, kun jo seilasin lautalla. Heppoinenhan se oli, mutta koko ajan rakensin ja kehitin sitä. Pyysin apua ja neuvoja alukseni rakentamiseen ja sain sitä. Omin neuvoin ei alusta ole tarvinnut rakentaa, mutta elämäni alus on minun ja minä olen se, joka päättää, millainen siitä tulee. Kaikki kehittyvän alukseni rakenteet eivät ole olleet onnistuneita, mutta kokeilemalla ja tutkimalla olen oppinut, mikä ratkaisu toimii ja mikä ei.
Tulipa sitten päivä, jolloin ajopuustani oli rakentunut laiva, fregatti. Tartuin ruoriin ja ryhdyin ohjaamaan laivaani elämäni vesillä. Kapteenina olin vielä kokematon, mutta uskoni siihen, että työ tekijäänsä neuvoo on ollut vahva. Kokemusta karttuu vähitellen ja uskoni vahvistuu, että tekemällä oppii. Se on se ainoa todellinen tapa.
Elämäni fregatin kapteenina minä olen se, joka määrittee laivani reitin. Minä kapteenina päätän, onko fregatillani suunta ja tavoite vai seilaako se elämänsä merillä päämäärättömästi. Minä kapteenina päätän, mikä tuo päämäärä on ja suunnittelen matkan varrelle haluamani välisatamat.
Tuulille en voi mitään, mutta kapteenina päätän, miten elämän tuulissa laivaani ohjaan. Maailman myrskyt eivät ole kapteenin päätettävissä. On kuitenkin paljon, mitä voin tehdä. Voin seurata ennusteita ja pyrkiä ohjaamaan laivaani niin, että pahimpiin myrskyihin ei tieten tahtoen tarvitse kaikki purjeet ylhäällä porhaltaa. Voin antaa laskea purjeet myrskyn ajaksi. Voin etsiä suojasatamia, joihin ankkuroida turvaan, kunnes keli paranee.
Karikoitakaan en voi poistaa elämän vesiltä. Voin kuitenkin suunnitella reittini parhaan kykyni mukaan niin, että pyrin välttämään niille ajamisen ja voin varustaa laivani korjausmateriaalilla. Navigoinnissa ja merikortin lukemisessa harjaantuu, kun siihen paneutuu. Jos karille varatoimenpiteistä huolimatta joudutaan ja pinteestä ei yksin selviä, voin aina pyytää apua muilta aluksilta laivani irrottamiseksi ja hinaamiseksi pois karilta. Jos en yksin kykene korjaamaan laivani, apuun löytyy varmasti ammattilaisia, jotka voivat auttaa.
En ehkä voi välttyä merirosvoiltakaan maailman merillä. Mutta voin varustaa laivani niin, että pystyn puolustamaan sitä, jos kimppuuni hyökätään. Jos laivani poltetaan, voin rakentaa uuden, sillä pystyinhän rakentamaan jo edellisenkin.
Niin, purjehdusolosuhteissa on paljon, mihin ei kapteeni pysty vaikuttamaan. On asioita, jotka ovat minun kontrollini ulottumattomissa. Sellaisia asioita, joihin pystyn vaikuttamaan, on kuitenkin paljon. Moneen asiaan pystyn varautumaan ennakolta ja ennen kaikkea pystyn vaikuttamaan siihen, miten reagoin ja toimin tilanteissa ja olosuhteissa, joita purjehdukseni aikana kohtaan. Fregattini ei ole ajopuu.
Jos haluat tietää, mitä ajattelin sinä joulukuisena päivänä vuonna 2013, jolloin ajopuun päälle ensi kerran kiipesin, löydät tuolloisia ajatuksiani täältä.
Mari Kuusisto 